Idolinne täällä raapustelee!

Havahduin lentävien lintujen kimeään sirkutukseen. Parvi pikkulintuja laskeutui viereiseen puuhun levähtämään pitkän muuttomatkan jälkeen. Kevätaurinko lämmittää ihanasti paksua turkkiani, tämä tunkkainen talvikarva alkaa tuntua jo liian lämpimältä. Siksi pudotankin talvitakkini näin kevään tullen, ja mikä parasta omistajani saa harmaita hiuksia kaikista näistä irtokarvoista! Nousen hitaasti ylös maasta makoilemasta ja raahaudun portille, sillä kuulen jonkun olevan tallissa. Kohta tallinomistaja tulee ulos ja huomaa nappisilmäni, vielä varmuuden vuoksi hörähdän matalasti. Tiedän, ettei minua voi kukaan vastustaa, ei myöskään tallinomistaja. Hän kävelee luokseni, rapsuttaa otsatukan alta ja ojentaa pienen kasan heinää eteeni. Napakymppi! Vieruskaverini toisissa tarhoissa vaan mulkoilevat minua, mutta en välitä, sillä viimein sain ruokaa!

Syötyäni etsin taas tasaisen ja aurinkoisen paikan, käyn makaamaan ja jatkan päiväuniani ihanassa kevätkelissä. Rauhani rikkoo kuitenkin pian nelipyöräisen metallihäkkyrän ääni, ja sieltä nousee omistajani ja se toinen, joka aina kantaa sitä mustaa pötikkää mitä ei muka saisi ikinä maistaa! Aina se vaan räpsii sillä pötikällä minua, selittävät jostain kuvista... En kyllä tajua, mutta välillä ihan heidän mieliksi poseeraan oikein nätisti ja söpösti, välillä ihan villiinnyn! Omistajani huomaa minun makoilevan ja kiljahtaa Merikalle (niin ne aina sitä nimittää) jotain, ja taas se pötikkä tulee osoittamaan minua... En kuitenkaan halua olla liian kiltti, joten nousen välittömästi ylös, ennen kuin minusta ehditään räpsiä yhtään mitään! Pettyneenä omistajani tulee luokseni, nami mukana tietty, ja taluttaa minut talliin. Taas minut köytetään noihin sinisiin naruihin, he eivät millään usko, että olen jo niin iso (ainakin mahanympärys-mitaltani!), että osaisin olla ilmankin.

Tiedän mitä he taas aikovat nähdessäni lilat pyörähäkkyrät: minua yritetään taas saada juoksemaan lujaa sekä laihtumaan! Pyh! Ajolenkit on ihan yliarvostettuja, en tajua mitä järkeä on siinä, että minä joudun vetämään kahta ihmistä, joilla on ihan hyvät ja terveet pitkät jalat! En kuitenkaan enää jaksa temppuilla lenkeillä, saan aina niin paljon rapsutuksia ja herkkuja, kun olen tehnyt parhaani ja hikoillut oikein kunnolla. Omistajallani on joku pakkomielle saada minut laihemmaksi. En ymmärrä miksi ihmeessä ponin pitäisi luopua naisellisista muodoistaan, sitähän varten ponit ovat hevosmaailman kuningattaria, meiltä sentään löytyy peppua (ja mahaa...)! Ihana harjanraaputus havahduttaa minut ajatuksistani, Merika löysi aivan ihanan kohdan, josta kutittaa niin vietävästi! Omistajani nostelee taas tapansa mukaan turhanpäiväisesti kaikki jalkani yksitellen, hän ei ole vieläkään oppinut, etten likaa kauniita silosääriäni turhanpäiten. Kohta ne tulevat taas: kiristävät valjaat ja pahanmakuiset kuolaimet. Tarhanaapurini aina leveilee, että hänen kuolaimet maistuvat sentään omenalta, epäreilua, omani ovat vain jotain metallia.

Ajolenkki onneksi menee nopeasti, menemme lumettomilla metsäreitellä sinne tänne. Päätin olla nyt niin kiltti, etten säiky pelottavaa puusiltaa, jonka ohi kävelemme. Se silta on ollut siinä jo syksyllä, mutta pakkohan tuon omistajani mieli on pitää vireänä, ei hän saa luulla että olen liian helppo ja kiltti poni! Pääsin pitkästä aikaa mielireitilleni: mökkitielle. Omistaja vihdoin antoi minun mennä minne itse tahdoin, tuolla olemme käyneet viimeeksi kesällä... Mökkitie on ihan paras, sillä siellä saan aina painaa menemään niin lujaa kuin jaloistani pääsen (saisin kyllä muuallakin, mutta silloin askellajina olisi pakko olla ravi, mutten silloin jaksa mennä lujaa.. Hih, kunhan kiusaan omistajaani). Kaiken lisäksi tie on niin lyhyt ja mutkainen, että saan kiihdytettyä niin nopeasti, että aina matkustajat nauravat vatsat kippuralla!

Päivän liikutus on ohi, palaamme tallille. Tarhakaverini kiljuu taas ikäväänsä, ja minä leikin etten kuulekaan häntä, olenhan niin cool. Vähän noloa, mutta pakko myöntää, että hikoilin lenkillä aika paljon. Mutta siihen on hyvä syy: aurinko lämmitti niin paljon paksua turkkiani, etten voinut muutakaan! Omistajani ottaa valjaat ja typerät suitset pois, harjaa minut sekä heittää ohuen villaloimen päälleni. Tarhaan mennessämme minulla on tosi kiire, sillä superkuulonihan kuulee jo tallin toiselta puolelta, että tarhakaverini syö jo päiväheiniään! Ei käy päinsä, että hän saa syödä ennen minua. Nyt omistajani saa jäädä ilman rapsutusten kerjäystä ja söpöjä katseita, sillä minulla on kiire syömään! He lähtevät naureskellen siivoamaan tallia, itse jään mutustelemaan heiniäni ja kuuntelemaan lintujen laulua. Ah, kohta on jo kesä ja saan taas syödä ympäri vuorokauden ruohoa!